Kuva-arvoitus ja luontoiltaa.

Ensteks se kuva-arvoitus, eli mitä tässä on?

Vastaus: Meitsin lampaankarvatossut, jotka mystisesti hävisivät täällä mökillä vuonna 2009. Se vaaleampi kasa on vaippa, jonka ompelin kivasta retrokankaasta (niinku kuvasta näkyy) esikolle joskus noihin aikoihin kans. Nämä löytyvät äsken mökin alta, kun puolisko kaiveli jotain puuparruja sieltä. Näitten kohtalo on melko varmasti ollut se, mitä epäilinkin, eli kettu vei.

Meillä oli sinä kesänä täällä kaverina kettu, Kekeks sitä sanottiin. Se hengaili meidän kanssa alituisesti, tuli grillaamaan, teki puoliskon kanssa remonttia, mun kanssa se tuli aamuisin aina huussille ja esikon kanssa juoksi ympäri pihaa muuten vaan. Yks huono puoli siinä oli, se varasti tavaroita. Roskapussia ei voinut jättää terassille, tiskit se vei ja kestovaipat kans. Puoliskon tennissukat löysin sienireissulla kerran tontin toiselta laidalta siistissä nipussa kalliolta. Talvella sille tuli kapi ja naapurin isäntä toimitti hiirevimmille maille.

Täs hän vielä kerran.

Supermutsin taikaviittapostaus

Eli essuista. Joskus mä vähän hämmästyn itekki, että mistä noita tulee. Joku vois luulla, että täällä asuu kätevämpikin emäntä, mutta ei ole noi köökkihommat mun vahvinta aluetta. Sikspä minä varsinkin tarvitten sellasta huushollausmoodia, mitä noi essut säteilee. Semmosen kun kiepasee päällensä, tulee heti jotain vanhanaikaista kotirouvaenergiaa, tulee tehokas olo ja alkaa perunat pilkkoutumaan ja marjat putsiutumaan kuin ittestään. No melkeen ainakin. Minä olen kaivannu itelleni semmosta pikkusta apuessua tai puoliessua, joka keikkuis tossa vaatteitten päällä koko ajan. Siinä pitäis olla muutama tasku, jossa vois kuljettaa pyyhkirättiä koko ajan mukana, johon vois tuupata räkänessut ja jonne vois jemmata pienet partikkelit, joita tulee vähän väliä kaiveltua puoltoistavuotiaan suusta (Tänään kimmelsi muuten sen aamupökäleessä kaks vaaleaa pientä helmeä).

Ensmäinen tummanruskea on anopin joskus nuorempana pimatsuna tekemä. Se on puolet kaposempi kuin minä, eli sopiva ehkä seuraavassa elämässä. Mutta luotan siihen, että joskus nää tenavat kasvaa siihen ja voin sitten ihailla luomusta tyttärien päällä kun tehään joulupipareita yhessä. Toinen vaaleampi ruskea on kiva, semmonen jossa on etuosa ja takaosa erilliset. Molennat kiepastaan vyötärön ympäri naruilla. Ihanan armollinen muuttuvalle vararenkaalle. Käytän sitä mekkonakin. Vasemmalla on semmoset perusessut. Muumi on lasten ja nuo pari vihreää suosikkejani köökkipuuhissa.

Puoliessuja. Mustavalkoinen tuliainen kaverilta, keskimmäinen nettikirpulta ja leppistaskuinen oma tekele, koevedos sellaisesta äipän nenäliinankuljetusvälineestä. Vastaavanlaisen vois tehdä vielä ainakin toisen lisää. Pihallakin olis kätsää, kun ei tarttis raahata kassia mukana kaikille avaimille, saippuakuplaputeleille ja räkätuukeille.

Eilen tuli piipahdettua paikallisella kirpulla ja hups, siellä odotti täydennys röpöpintaiseen kahvikuppiläjääni. Sinapinkeltaiset sai vihreitä kavereita. Nyt noita on sen verran, että riittää vieraille samanlaiset kupit vähän isompaankin tilaisuuteen jos tarvis. Olis kiva löytää tuon sarjan muitakin juttuja, niitä pullalautasia nyt ainakin. Itseasiassa niitäkin oli siellä kirpulla, mutta hinta oli sen verran suolainen, että sinne jäivät tällä kertaa.

Se päivä, kun menetin kaalilaatikkoneitsyyteni

Tänään iski supermutsikohtaus ja päätin tehdä elämäni ensimmäisen kerran kaalilaatikkoa. Helkkari kun se olikin hyvää. Kiljunen ylenkatsoi herkkumuonan täysin, ilmeisesti taas kerran liikaa vihannesta miehekkäälle nuorelle miehelle. Tuittu sen sijaan tykkäs sen verran, että annoin toisenkin satsin kun tää alkoi nuolla lautastaan.

Pääsin karkaamaan vielä kirpparillekkin ja tulin takasin uuh ihhanan suklaanruskean priimakuntosen emalikattilan kanssa. Puoliskolle en viittiny mitään edes sanoa. Nostin sen kiiruusti tonne muitten kippojen sekaan ja olen niinkuin se olis ollut siellä aina. Mitään en tunnusta. Eikä siinä vielä kaikki.Yhdessä loossissa kaiken ryjän keskellä pilkotti aarre, pätkä Finlaysonin Samettikukkaa. Naaaaam!

Taas ihan kahvilla

Jatkan kahvikupeista. Tässä meijän juhla-astiasto, röpöpintaista lasia jostain 70-luvulta. Näitä näkee aika usein vielä kirppareilla ainakin vihreenä, punasena ja tämmösenä sinapin värisenä. Nämäkin on sellaista pientä mallia. Mulla on pari kertaa sattunut mäihä ja olen löytänyt omani kirpparilta muutamalla eurolla. Pullalautasia on vaan kolme, niitäkin olis kiva olla se tusina, mutta ehkä nekin joskus nokan eteen tupsahtaa jostain.

Kamerat on nykyään ihan susia. Vai miten sen selittää, et silmiä alkaa kirveltää aina kun näkee ittestään kuvia? Ehkä joku ammattilainen onnistuisi siinä, mutta ei ole nyt tullut aikoihin asioitua sellaisella. Esikko kävi 1-vuotiskuvassa kerhossa, sen jälkeen ei ollakaan oltu missään virallisissa kuvissa. Mä en oikein lämpene sellaisille lakanan eessä kuvatuille studiokuville, lapset jähmettyy siinä tilanteessa (tai alkaa jopa itkemään) ja itekkään mikään luonteva huippumalli ole. No on meistä sentään yks aika hyvä perhepotretti, se roikkuu vaijerilla keittiön seinässä, kun on kerrankin niin onnistunut, että kehtaa katella ja näyttää muillekkin.

Vasemmalta: Tintta, minä, puolisko, Kiljunen ja Tuittu.

Päivän tärkein ateria

.. on aamukahvi. Kokeilin tänäaamuna, miltä se maistuu tämmösestä englantilaisvalmisteisesta turkoosista hienoudesta. Silmälle ainakin maistuu kupin visuaalinen anti, mutta on noissa yks vika (niitä on siis 4 kpl, löysin kerran paikalliselta kirpulta), ne vois olla kaks kertaa tuon kokoisia. Mulla tulee semmonen sievistelevä olo kun ryystää sumppia minipienistä kupposista. Pikkurilli nousee pystyyn ja nilkat hakeutuu siveästi ristiin. Minä olen ehkä kuitenkin enemmän muumimukityyppiä. Sitä paitsi kaks muumikupillista kuulostaa terveellisemmältä annostelulta kuin neljä kukkakupillista.

Kävin muuten keskiviikkona Helsinkis (matkustin pelkääjän paikalla). En ees muista, koska olen viimeksi siellä käynyt ihan keskustassa. Olihan se kiva reissu ja hienoa nähdä pääkaupunkia,  mut jossain välissä tuumasin, että onneksi ei tarvitse asua siellä kuitenkaan ja olen tosi kiitollinen, että jäin henkiin. Yhdessä välissä oli vähän kumma tilanne, kun kyydittiin pari ystävää rautatieasemalle ja ihan kuin ne olis vähän hermostuneet, kun tuli puheeksi, että minun kuskina ollut puolisko on hautakiviyrittäjä. Illalla kaaduin sänkyyn ja seuraava päiväkin meni ihan toipilaana. Reissut ryydyttää sikana, ei jaks vanha enää heilua sillai ku villissä nuoruudessa.

Kani nimeltä Salaatti

Tässä on meijän uus lemmikki, saatiin se tänään vanhemmiltani, jotka taas pelastivat tämän suloisuuden kirpparilta. Tintta risti sen Salaatiksi. Salaatti oli terve, valkoinen pupu vielä tänä aamuna, nyt se ontuu yhtä koipeaan ja sen turkki on läikikäs porkkanoista, nurmikosta ja ties mistä. Illalla salaatin omistajuudesta tuli sen verran kova vääntö (alkoi tulla jalkaa ja kämmentä puolin ja toisin), että tuhma mutsi tuli ja heilautti jyrsijän olohuoneen kirjahyllyn päälle näkymättömiin. Salaatti lepäilee siellä ens yön haavojaan nuollen ja huomenna mietitään taas miten me jaettais tasapuolisesti sen hoitovuorot.

 Sitten vielä pieni parvekepostaus. Ystävä muutti rivariin ja sen takapihalla kasvoi villiviini (ei imukärhi- vaan sitä kiertyvää laatua). Rohmusin siitä jokunen viikko sitten pari pätkää, pidin vesilasissa, kunnes alkoi ilmestymään juuria ja sitten tuuppasin isoon ruukkuun. Näyttävät yllättävän hyvinvoivilta mun laittamiksi. Parveke on yksi projektini myös. Se on aika ankea paikka tällä haavaa, kiitos taloyhtiön ikkunaremontin, mutta pikku hiljaa laitetaan sitä viihtysämmäksi taas. Lapset vähän rajottaa tässäkin hommassa. Lasitkin on harmaana remontti- ja siitepölyistä, mutta ei ole tullut sopivaa saumaa jynssätä niitä. Jonkun pitäis ottaa lauma hoitoon siksi aikaa, ettei ne hyppele alas sieltä. Tässä se villiviinin alku. Terveisiä Turkkuseen sinne yhteen takapihaan.

Hauki on kala

Äsken kävi tossa ovella pimpottamassa tyttö joka keräs tuohta Itämeren pelastamiseksi. Mä en oikein tiedä, mitä ajattelen noista ovilla kiertelevistä tyypeistä. Itämeren tila on hanurista ja asia on tärkeä, sitä ei ole kieltäminen, mutta onks toi hilujen kerääminen yksittäisiltä ihmisiltä kuitenkaan hedelmällistä? Vaikka mä antaisin koko omaisuuteni (eli en just kauheesti) maailman pelastamiselle, niin ei se varmaan auta niin kauan, kun kakkalakeja ei tiukenneta ja valvonta ja sanktiot ei toimi. Vähän aikaa sitten oli pinnalla se Facebook-iskä, joka keräsi keskosille varoja. Ihmiset piti sitä sankarina ja hänen projektiaan hehkutettiin ja ylistettiin. Mut miks moniakaan ei häirinny asiassa se, että asia sysättiin tavallisten rivikansalaisten harteille. Eiks meillä ole verotus ja poliittiset päättäjät palkattu ihan sitä varten, että ne hoitais tämmöset asiat kuntoon, et Itämeri pelastuis ja sairaaloissa riittäis niitä keskoskaappeja?

No, joka tapauksessa vaikka mun ekotekoni ei  maapallon kylkeä kiiltävämmäks teekkään, jatkan tenavien kestovaipattamista, suosin kirppareita ja koitan olla kantamatta kotiin roinaa"ku halval sain". Jos mä nyt kuolla kupsahtaisin, niin on sitte hiukka parempi omatunto ainaski siellä horsmien ja muitten kräkien alla pötkötellessä.

Mut loppukevennyksenä asiasta pöytäliinan ja paluu juhannukseen. Yks kuluneen kesän kohokohtia oli jussina, kun ystävät tuli käymään meijän mökille. Ennen juhannusta mietin, et mitähän kivaa noille isänmaan toivoille keksis ja sitten muistui mieleen anopilta joskus saatu valkoinen pöytäliina, johon oli iskostunu semmonen harmaa läntsikkä, joka ei tahtonu pesukoneessakaan hävitä. No se ja paketti sormivärejä. Mitä muuta voi tenavat toivoa?

Kuvanottohetkellä ei oltu vielä edetty bodypaint-vaiheeseen.