Reipasta elämää ja pieni asusteompelus synttärisankarille

Ensin käsityöjuttu. Saimme Sofia-neitoselta synttärikutsun hänen 7-vuotisjuhliinsa (kiitos vaan paljon!) ja surautin hänelle lahjaksi pipon ja tuubin vähän kesäisemmästä trikoosta. Passaa varmaan syksyllä sitten kouluunkin kun kuumat kesäkelit alkavat viilenemään. Kangas on ystävän bongaama kirppulöytö (ja seuraavaksi kiitos Katjalle tästäKIN), joka ei ihan heti muotoutunut mielikuvissani miksikään erityiseksi, mutta nyt ihan innostuin ja täytyy varmaan surauttaa toinenkin mansikkainen setti mikäli kangas riittää siihen vielä, joko omalle esikolle tai sitten ihan itselleni.

Sitten urheilu-uutisiin. Romua, rakkautta ja rikkaruohoja-blogin Anne kirjoitti keväämmällä näin "Blogissa on ollut viime aikoina hiljaista. Syitä siihen on monia, mutta yksi niistä on urheiluhurahdus. Ihan huomaamatta on viikot täyttyneet koneen tai telkkarin ääressä istumisen tai romujen kuolaamisen sijaan liikunnasta". Sitä on ollut liikkeellä täälläkin. Viime kesänä innostuin kävelemään reippaasti ja syksyllä kävin kerran viikossa koululla  urheiluseuran naisten jumpassa. Se oli ihan viihdyttävää mutta ehkä zumbabumbadancakoreografiat ei kuitenkaan ole minun juttu. Mulla on kai jonkinlainen putkimainen aivomuodostelma, koska rytmikkäät askelsarjat menivät toistuvasti yli hilseen ja hytkyin aina väärään suuntaan ellen jäätynyt täysin. Helkkarin vaivaannuttavaa. Kahvakuulakerta oli vallan hauskaa, siihen voisin kuvitella palaavani uudestaankin.

Tuli vuodenvaihde ja talvi ja ryhmähyppely jäi, mutta kun lumet suli, otin rohkean edistysaskeleen itseni kehittämisessä ja päätin kokeilla hölkkäämistä. Minä. Taivas varjele, ensimmäiset 35-vuotta urheiluallergisena. Luin nettikeskusteluista, että juokseminen voi olla jopa mukavaa kun alkukankeus on selätetty. Siksipä, päinvastoin kuin aina tähän asti, päätin että kokeilen muutaman kerran ennen luovuttamista, ja tällä kertaa aloitan armollisen hidastempoisesti, enkä ravaa itseäni henkihieveriin ensimmäisellä sadalla metrillä. Uskalikkaasta päätöksestä on nyt pari kuukautta ja huomaan kehittyneeni. Tänään jaksoin viiden kilometrin lenkkini ilman kävelytaukoja. Uskomatonta. Eikä tehnyt edes tiukkaa, kun malttoi pitää vauhdin hyvin, hyvin maltillisena. Tarinan opetus on, että rapakuntoisella, keski-ikäistyvällä triplasynnyttäjälläkin on liikunnallista toivoa. Ja totta vieköön, nyt parin kuukauden jälkeen homma alkaa tuntua jopa nautinnolliselta. Ilmeisesti koululiikunnan traumoistakin on mahdollista selvitä parissa, kolmessa vuosikymmenessä.