Surua, iloa ja nokkosia

Hirveän pitkä aika kun viimeksi jotain tänne laitoin. Blogi elää kuitenkin edelleen. Luovuus on ollut vähän hukassa jonkin aikaa. Jouluna, aaton aattona isäni, lasten pappa siirtyi ajasta ikuisuuteen. Siitä on nyt suunnilleen vuosi, kun isä alkoi oireilemaan. Tutkimustulosten odottelu oli piinaavaa ja vei aikaa ja virallinen diagnoosi, jonka jo olimme arvanneet paljon aikaisemmin, tuli vasta marraskuussa ja kuukausi siitä isä oli poissa. Otin talteen isän kauluspaidat ajatuksena tehdä niistä jotain, mutta vielä ei ole ollut sen aika. Pitäkää huolta mammoista, pappoista, isistä ja äideistä, menetys voi tapahtua hyvin nopeasti ja joskus yllättäenkin.

Aiheesta keveämpään. Innostuin viime kesänä nokkosista ja yritän nyt saada niitä talteen sen verran että riittäisi kotoista vihreää superfoodia talveenkin. Ensin putsasin äitini nurkat pisteliäästä vihanneksesta, sitten kolusin appivanhempieni mökkitontin ja eilen napsin pussillisen kunnan uimarannan alueelta sillä aikaa kun mukulat roiskivat merivedessä. Huristelen kuivurilla rehut rapsakoiksi ja ehdin jo pohtia mihin kippoihin niitä säilön mutta tänään kun korkkasin kylälle hiljattain auenneen uuden loossikirpparin, odotteli siellä minua kolme muutaman litran lasipurkkia. Ihan täydellisiä nokkossilppeen varastoimiseen. Mitähän näistä nyt sitten tekis? Nyt saa jakaa parhaimmat nokkosreseptit, kiitos!

Keväällä meille tuli pari uutta tyyppiä. Pupusisarukset ovat syntyneet jouluaattona ja ovat nyt puolivuotiaina hiukan kilon päälle olevia sinttejä ja tuskin siitä enää kovinkaan kasvavat. On aika uskomatonta miten paljon noin pienet otukset kakkaavat. Kerään pipanat osittain talteen pikku ämpäreihin ja kuskaan niitä mökin puskille evääksi. Puput ovat nimeltään Kirppu ja Kaneli.

Tytöt aamupalalla tänään.